Rakennukset
Kauppias Johan Parman rakennutti Kristiinankaupungin I kaupunginosan korttelin 34 tontille sen pohjoispäähän Rantakatu 55 varrelle kaksikerroksisen kauppiastalon hirsistä v. 1768. Kolme vuotta myöhemmin rakennus vuorattiin laudoituksella. Rakennuksen laajennus etelään tontin rajalle tehtiin v. 1819 joka sitten myös lautavuorattiin kolmen vuoden kuluttua.
Tässä renessanssirakennuksessa oli kaiken kaikkiaan 23 huonetta. V. 1834 rakennuksen julkisivut oli punamullattu, sekä vesikatto varustettu tuohella sekä lautakatteella.
Rakennus on ollut alla olevan valokuvan perusteella punamullan värinen aina 1870-luvulle saakka.
parmanska huset 1870(?) (MVKA)
Tasokkaan sisustuksen voi todeta siitä, että 15 huonetta oli varustettu öljymaalatulla rintapaneelilla ja seinien yläosissa oli ranskalaiset tapetit. Muissa huoneissa oli vesivärjätyt tapetit. Nykyään, jolloin samankaltaiset painetut paperitapetit peittävät useimmat hirsiseinät on vaikea kuvitella, kuinka kirjava tilanne oli tässä suhteessa runsas vuosisata sitten. Useimmista kodeista silloin puuttuivat yhä kaikki seinäverhoilut, kun taas varakkaiden kaupunkilaisten hienoimpia huoneita koristivat ’ranskalaiset’ tapetit ja vähemmän edustuskelpoisia huoneita vesivärjätyt tapetit. Esimerkiksi 1800-luvun alussa Parmanin talossa osittain ’ranskalaiset’, osittain vesivärjätyt tapetit, kun taas samanaikaisesti talossa numero 135 oli vesivärjätyt tapetit 8 huoneessa, ja 3 huoneessa ’oli maalattu puun päälle’. Talossa numero 98 oli taas 1840-luvun lopulla ’ranskalaiset’
tapetit ja tapetoidut katot 10 huoneessa kun taas kahdeksassa huoneessa vesivärjätyt tapetit. Talossa nro 92 taas oli 1830-luvulla öljymaalatut kangastapetit kahdessa huoneessa ja liimavärjätyt paperitapetit 11 huoneessa, kun taas kahdessa huoneessa vesivärjätyt kangastapetit. Keskiluokka sai tyytyä joissakin parhaimmissa huoneissaan vesivärjättyihin tapetteihin, kuten pormestarin leski, jolla oli vuonna 1834 vesivärjätyt tapetit vain salissa ja makuuhuoneessa. Siirtyminen nykymallisiin painettuihin kapeakaistaisiin tapetteihin alkoi vasta vuosisadan puolivälin jälkeen.
Saneerauksen yhteydessä v. 1979 tapeteista oli khra Tapio Laitisen mukaan tallennettu näytepalat seurakunnan kassakaappiin ennen niiden tuhoa, sillä kaikki seinäpinnoitteet valitettavasti revittiin alas ennen seinien koolaamista ja levytystä. Näitä tapettinäytteitä eikä muitakaan fragmentteja ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt.
Talossa oli 1900-luvun alun palovakuutusasiakirjojen mukaan alakerrassa 13 huonetta, joista kaksi liikehuoneita, ja niistä käynti kadulle. Näissä huoneissa kahdeksan kaakeliuunia ja kolme hellauunia. Yläkerrassa taas oli 15 asuinhuonetta, yhdeksän kaakeliuunia ja kolme hellaa. Missä vaiheessa kukin tulisija on poistettu, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Purkutöiden yhteydessä ennen saneerausta eräs kristiinankaupunkilainen pelasti kaksi kaakeliuunia omaan kotiinsa, jotka olivat siinä vaiheessa jäljellä ja menossa kaatopaikalle. Ne olivat rakennuksen yläkerrassa eteläpään huoneistossa ja varustettu öljykamiinoilla. Ohessa kuvat, jossa toinen on vielä vanhassa paikassaan ja toinen uudessa kodissaan. Ohessa myös kristiinankaupunkilaisen yksityishenkilön kuvat Parmanin talosta saman henkilön pelastamista kahdesta ovesta. Nämä ovat paremmassa kunnossa reilun 30 vuoden jälkeen kuin ne uudet, jotka tulivat tilalle remontissa.
V. 1842 talo rakennettiin 1,5 kyynärää, ~90 cm korkeammaksi ja samalla tehtiin uusi lautakatto, vanhat puurännit sen sijaan säästettiin. Talon omistaja tuohon aikaan oli kauppiaan leski Klara Rebecka Holmström. Muutama vuosi tämän jälkeen kauppias C. J. Parman otti talon haltuunsa ja myi sen vuorostaan 1800-luvun lopulla kauppias Karl Erik Sundmanille.
1700-luvun lopulta tai 1800-luvun alusta lähtien suurempien kauppiastalojen yhteyteen rakennettiin joskus melko isohkojakin yhteen liitettyjä ulkorakennuksia, kuten tähän tontille nro
23 tehtiin ulkorakennusrivi v. 1817. Se käsitti navetan, porstuan, rehuvajan sekä tallin ja jätehuoneen. Valmiiksi pihapiiri tuli 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Tuosta vaiheesta ovat löytyneet ainoat piirustukset rakennuksista leipurimestari A. E. Ekholmille, päärakennuksen julkisivumuutospiirustus vuodelta 1868, jossa esitettiin toisen sisäänkäynnin rakentaminen Rantakadulle. Kaksi muuta kuvaa ovat pakaritupa N:o 2 ja varastorakennus N:o 3.
Rakennushistoriallisen toimikunnan (Museovirasto) v. 1967 tekemän inventoinnin mukaan tontilla 23 olivat seuraavat rakennukset: 1) Päärakennus, komea 2-kerroksinen renessanssirakennus,
2) Pitkänurkkainen asuinrakennus 1800-luvulta, pesutupa ja asunto, peiterimalaudoitettu, satulakatto, alkuperäisessä asussa säilynyt pakaritupa 3) Pitkänurkkainen ulkorakennus, 1800- luvulta (piirustus v. 1868 liitteenä) 4) Lyhytnurkkainen ulkorakennus 1800-luvulta, peiterima- laudoitus, satulakatto 5) Tiilinen ja rapattu asuinrakennus, tuolloin verstas, satulakatto, länsi- sivulla sekundäärinen lautakuisti. 6) Lautarakenteinen vaja.
Mainittakoon, että tähän päivään on säilynyt vain rakennus 3), joka sivuaa Parmaninkatua toimien nykyään seurakunnan nuorisotilana. Tontin länsikulmaan puretun rakennuksen 4) paikalle on rakennettu autotalli, lämpökeskus ja varastorakennus. Pakarituparakennuksen on kerrottu puretun sortumisvaaran takia. Muut hirsirakennukset ovat siirretty museoon. Rakennusten numeroinnin ja sijainnin voi nähdä palovakuutusasiakirjan tonttikartasta.
Päärakennuksen eteläpää vaurioitui tulipalossa v. 1901 ja korjattiin samana vuonna jolloin uusittiin ulkovuoraus. Rakennusta on kohdannut parikin tulipaloa, joista toisesta on värikästä perimätietoa. Tämä tapahtui markkinoiden aikaan ja se pelasti talon. Palo havaittiin välittömästi ja kun väkeä oli runsaasti liikkeellä, saatiin nopeasti aikaan ämpäriketju. Sammutusveden liikkuessa ripeästi merestä palopesäkkeisiin saatiin tuli taintumaan. Ullakkorakenteissa talon eteläpäässä on vieläkin havaittavissa palon hiiltymäjälkiä.
Uusi julkisivu vaikuttaa maalatun värisävyihin, joita käytettiin venäläisissä puukasarmeissa.
Parmanska huset från Packhustorget
Ihmisiä ja tapahtumia
Kyseessä oleva Parmanin kauppiastalo liittyy monella tavalla Suomen historiaan. Haminalainen kauppias ja kultaseppä Jakob Benedictius lähti Pikkuvihan levottomia aikoja pakoon 1740-luvulla Ruotsin puolelle Gävleen. Rauhan tultua hän ei voinut palata Haminaan, joka oli jäänyt Venäjän puolelle vaan siirtyi perheineen Kristiinankaupunkiin ja hankki tontin Rantakatu 55:stä, joka ulottui Itäiselle Pitkäkadulle asti. Ainakin vuoden 1749 tonttirekisterissä se on hänen nimissään. Tilanmuodostus on suoritettu Kristiinankaupungin kiinteistörekisterin mukaan 26.1.1792. Tontilla oli aluksi sotapakolaisten koti ja työpaja. Apulaisekseen hän kutsui Gävlestä, jossa hänen isänsä toimi tehtailijana, Johan Parmanin (1716 – 1808). Parmanit ovat Baltian saksalaista sukua.
Johanin nimi mainitaan Kristiinankaupungissa ensi kerran 26.12.1750. Hänestä tuli, naituaan esimiehensä Benedictiuksen tyttären Marian, tämän vävy, ja hän peri tontin v. 1755. Myöhemmin tämä ansiokas kristiinankaupunkilainen kauppias ja raatimies rakennutti tälle perimälleen tontille
v. 1756 kauppiastalon. Siihen tehtiin v. 1786 ja 1800-luvun alussa muutoksia ja rakenteellisia lisäyksiä.
Rakennukseen liittyy valtavasti kaupallista, poliittista ja henkilöhistoriaa. Rakennus toimi kauppiastalona Johanin poikien Carl Petterin (1772 – 1810) ja Eric Magnusin (1769 – 1813) jatkamana. Carl Petterin poika oli Carl Johan (1808 – 1862). Näistä värikkäistäkin Baltian saksalaissuvun Parmaneista on historiankirjoituksissa ja perimätiedossa paljonkin tositarinoita. Parmanin suku ja kauppiastalo joutuivat venäläisten valtaapitävien huomion kohteeksi. Olihan se kaupungin tärkein ja huomattavin kauppiaskoti. Suvussa säilyneen perimätiedon mukaan tämä kauppiastalo ryöstettiin Suomen sodan aikaan (1808 – 1809) perusteellisesti niin, että lehmätkin vietiin talon navetasta. Ainoastaan se huone, jossa Carl Petterin puoliso Eva Maria makasi lapsivuoteessa, säästettiin. Eri lähteissä on toisistaan poikkeavia kertomuksia siitä kuinka kasakat ottivat v. 1808 Parmanin perheen pojan Eric Magnusin kiinni kaupungin ulkopuolella. Tämä joutui ainoana kristiinankaupunkilaisena kasakoitten ankaraan kujanjuoksuun Lapväärtin kirkolla elokuussa v. 1808. Hänet ruoskittiin pahasti ja hän menehtyi vammoihinsa joitakin vuosia myöhemmin. Parmanin suvussa oli myös laivanvarustajia ja merikapteenikin.
Carl Johan Parmanin kuoltua v. 1862 hänen poikansa Wilhelm Parman seurasi sukunsa perinteitä antautuen liikealalle.
